perjantai 16. huhtikuuta 2021

Miten elää suuren surun ja menetyksen äärellä?

Olisinpas viisas, jos tuohon osaisin vastata. Tyttäremme kuoli 23-vuotiaana helmikuun alussa, ja me kaikki läheiset ja ystävät koitamme elää tämän surun kanssa kuka mitenkin päivästä toiseen selviten. Enimmäkseen se onkin juuri päivästä toiseen selviämistä.

Rikki se on.

Onneksi uni armahtaa, eli pääsen unessa karkuun surua. Ei unikaan levollista ole, vaan herätän itseni ja Maestron huutamalla öisin. Mutta olen kuitenkin enimmäkseen taju kankaalla öiseen aikaan. Töissä saan taukoa surusta, koska toimintaa vaativia syötteitä on koko päivän mitalta. Illalla kotona suru iskee taas kuin leka. Siitä sitten uni taas armahtaa toviksi.

Pisarat kuin kyyneleitä

Koira vie kävelemään joka ikinen päivä säässä kuin säässä. Totesin tässä jo tovin sitten Maestrolle, että meidän pitää kävellä itsemme terveiksi jälleen. Kaiken tapahtuneen jälkeen. Ei voi jäädä paikalleen suremaan, vaan on otettava kiinni arjesta. Yksi arkinen asia on koiran lenkittäminen, jossa kilometrejä taitetaan yksi toisensa perään metsissä ja meren rannoilla. Samalla ei voi välttyä näkemästä kevään saapumista lumien sulaessa ja muuttolintujen saapumisessa. Elämä siis jatkuu ja vuodenkierto kulkee kulkujaan. Muualla elämä jatkuu. Rutiinit pitävät pinnalla jotenkin.

Tassuterapeutti - arjen sankari

Arki on paras terapeutti. Sen on töissä, joka on tärkeä ja merkityksellinen asia minulle. Se on kotona Maestron ja koiran kanssa. Se on kissojen ja kanojen kanssa. Se on myös tiivistä yhteydenpitoa lasten ja heidän kumppaneiden kanssa. Yleensä kaikki läheiset suhteet ovat vieläkin tiivistyneet, ja pidämme huolta toisistamme entistäkin tiukemmin. Kukaan ei saa ikinä jotua yksin epätoivoiseen oloon.

Vaikeissakin oloissa elämä jatkuu

Jokainen eletty päivä on voitto. Ehkä hivenen helpompina toinen toistaan seuraavat päivät. Ei helppoina, mutta helpompina. Ei tästä koskaan selviä täysin, luulisin. Mutta jos sentään elossa jotenkin.



17 kommenttia:

  1. Ei surun määrää voi sitä kokematon ymmärtää. Onneksi teillon toistenna tuki, sullon tyä jota rakastat ja hualehrittavia eläämiä ympärillä. Aurinkua ja voimia päiviisi!

    VastaaPoista
  2. Hienoa kuulla, että sulla on läheisiä, koira, kissoja ym eläimiä, ja kiinnostava työ ja unenlahjat! Asioita jotka kantaa. Sitä on kuin risahtanut ohut lasi alussa, tuntuu ettei jaksa. Jaksaa kuitenkin.
    Mulla oli naapurin perhe, jotka kävivät, kutsuivat kahville, ottivat mukaansa kauppaan. Muut olivat kauempana, kännykkäyhteyksiä.
    Kirjoitin päiväkirjaa ja kalenteria, katsoin youtube-videoita, luin kirjoja, muiden kokemuksia surusta ja siitä selviämisestä.
    Mun työ oli liian väsyttävää, se ei auttanut, vaan pahensi.
    Siitä sitä olen mennyt kai eteenpäin kohta 5 vuotta.
    Vieläkin suru tulee välillä, mutta mulla on hyvä kun sain sen tuloon aikaa valmistautua silloin alussa.
    Päivästä toiseen, jaksamisen mukaan, vähitellen. Ei kiirettä.
    Jos on mahdollista, käy Sururyhmässä, jossa kuulee toistenkin kokemuksia ja voi puhua itsekin. Tukea jaksamiseen!

    VastaaPoista
  3. Otan osaa suruusi. On hyvä, että huolit rakkaidesi huolenpidon ja pidät rutiineista kiinni. Jo se, että annat itsellesi luvan surra vie eteenpäin. Voimia. Pidän sinut ajatuksissani.

    VastaaPoista
  4. Kysymykseesi voi ehkä vastata vain ne, jotka ovat itse vastaavan kokeneet, jos hekään.
    Tuo kuulostaa niin hyvälle, kun kerroit, että olette toistenne tukena. Pitäkää siitä kiinni ja jatkakaa samaan malliin. Liian usein kuulee, miten suru on erottanut, ehkä siksi kun jokainen kuitenkin suree tavallaan.

    Myös koirista on apua suruun, ne pakottavat lähtemään liikkeelle, lenkille. Niitä on hyvä paijata ja niille voi puhua, ne on hyviä kuuntelijoita. Huomaako koirista teidän surun? Reagoiko ne jotenkin erilailla?
    Voimia <3

    VastaaPoista
  5. Luin tämän postauksesi jo aamulla, palasin siihen nyt uudelleen. Haluaisin sanoa jotain kannustavaa, mutta ei vain ole sanoja. Kaipa suru on vain elettävä päivä kerrallaan läpi ja annettava avonaisten haavojen arpeutua. Hyvä, että kykenette tukemaan toinen toisianne. Ehkä silläkin tavoin suru vähitellen jää taka-alalle, kun se jaetaan, eikä kenenkään tarvitse olla yksin.
    Kiitos sinulle, että kirjoitat näistä vaikeista ajoista. En tunne sinua, enkä perhettäsi. Silti tämä asia koskettaa minua syvästi. Olen jossain polun mutkassa ajatuksissani tukemassa sinua.

    VastaaPoista
  6. Ihana, tärkeä Rieko ♥ Voimia teille ♥ ♥ ♥

    VastaaPoista
  7. Suru ei varmaan lopullisesti väisty koskaan. Se vain muuttaa ajan kanssa muotoaan ja muuttuu hieman armeliaammaksi. Onneksi jäljellä ovat kaikki kauniit muistot tyttärestänne, joita kukaan ei voi riistää teiltä pois.

    VastaaPoista
  8. Niin riipaisevan hyvin osasit sanoittaa suurta surua. Onneksi arki kantaa, kuten monesti sanotaan. Voimia jokaiseen hetkeen!

    VastaaPoista
  9. Voimia teille kaikille. Muuta en oikeastaan osaa sanoa...

    VastaaPoista
  10. Oletko löytänyt vertaistukea samanlaisen menetyksen kokeneista? Minulle tuli mieleen Eija Siilinpihalta blogista, hän on myös menettänyt tyttärensä ja kertonut siitä avoimesti somessa.

    VastaaPoista
  11. Sanaton oon, suuren surunne äärellä. Toivon voimia koko perheelle ja läheisille!

    VastaaPoista
  12. Edelleen on sanaton ja voimaton olo ja vain kalpea aavistus siitä painajaisesta jota sinä ja perheesi nyt elätte. Kuten niin viisaasti sanoit, arki kannattelee ja rujoa sanontaa käyttäen, työ vapauttaa. Niin myös uni.
    Surun kanssa ei varmasti ikinä opi olemaan täysin sinut mutta ehkä sen läsnäoloa oppii jossain vaiheessa sietämään? En ole varma onkohan se turtumista vai tottumista? Lapsensa menettänyt kokee varmasti jonkinlaista aavesärkyä lopun elämäänsä.

    Voimia jokaiseen päivääsi, ehkä myös joku kevätauringon pilkahdus. Terveisiä Maestrolle.

    VastaaPoista
  13. Lämmin osanottoni. Sanat eivät riitä kuvaamaan varmasti tuota surun määrää.

    VastaaPoista
  14. Kiitos ystävät siellä jossain! Pakko tässä on raapia itseään kasaan. Päivän töissä on pakko tehdä asioita, joten surutyö jää vapaa-aikaan. Se iskee kuin leka palattuani työpäivän jälkeen kotiin. Sitten koira vie pitkälle lenkille metsiin ja meren rannoillle. Laitan tosi sielutonta ruokaa, jonka funktio on vain tuottaa massaa ruoansulatuksele minulle ja Maestrolle.Luovuus ja ilo on kateissa tälläkin sektorilla. Taistellaan vain jokainen päivä iltaan asti. Uni sitten armahtaa tuokioksi. Sitten sama rinki uudestaan jokaisen päivän kohdalla.

    Tiedän, että tämä jossain ajassa helpottaa hivenen. Tai siis toivon. Pitää vain hengittää tarpeeksi monta kertaa, että siihe päästään. Seitsemän päivän jälkeen pitäisi olla perunkirjoitukset tehtynä. En tosiaankaan tiedä onko minusta siihen... pakko yrittää selvitä monin muinkin tavoin.

    VastaaPoista
  15. Liikunnan kai on todettu oikeasti auttavan. Hienoa että olette jaksaneet lähteä Riekon kanssa lenkeille.
    Tukiryhmissä minunkin tuttuni, jotka ovat lapsiaan menettäneet, ovat käyneet.

    VastaaPoista