torstai 12. toukokuuta 2016

Omin käsin rakkaudella

Palaan kiviin. Kivipuutarha on vuosien työn tulosta. Jokainen luonnonkivi on uniikki - työstämätön kappale. Niitä on täällä paljon ja lisää keräillään aina kulkiessa. Ajoittain saamme energian suuntaamisen ja ajatuksen kohdilleen, jolloin rakennetaan kivistä pengerryksiä ja istutusaltaita. Väliin sitten käytäviä ja kiviportaita.

Kivien sovittaminen toisiinsa silmälle luontevasti ja säätä kestävästi on haasteellista. On päiviä, ettei kivet vain millään sovi toisiinsa. Välillä iskee Flow - ja kivet suorastaan imaisevat toisiina kiinni. Tämä on taas jotain sellaista, jota rahalla ostamalla ei vain saa. Tarvitaan aikaa, energiaa, kiviä ja flowta. Ja kärsivällisen osaava mies. Minulta tuo ei luista todistetusti. Olen yrittänyt ja lopputulos ei kestä katsetta. Ainakaan nauramatta. Mutta Maestro on varmaan jälleensyntynyt englantilainen kivimuurien rakentaja... aivan uskomatonta on hänen kätensä jälki.

Loppuosa kivipuutarhaa rakentuu tässä. Alkuosa aloitettiin reilut 15 vuotta sitten. Kuvassa maiseman haittona on siemenkylvölaatikot ja ulkona talvetettavien taimien armeija. Maestro - tuo sieluni suurin rakkaus ja aviomies - on latonut kiviä järjetykseen. Ihailtavaa on kyky suoraan viivaan. Minulta tuo puuttuu. Kuulen vinoiluja kieroista porkkanapenkeistä ja kaikesta muustakin. Minusta ei vain ole suoran viivan tekijäksi - mitä ikinä se kertookaan :D Olemme niin kovin vastakohdat - huithapeli ja millimies.

Olen vuosia haaveillut, että kivipuutarhan saisi rakenteiden osalta valmiiksi. Kasvuston osalta muutoksia piisaa jatkuvasti. Osat kuolee ja osat lisääntyy liikaa. Aina pitää punoa järjestystä tai paikkausta. Kasvit elävät - kivet pysyvät.

Kuvista näkee kuinka Pohjanmaalla on kevät hidas. Kylmä meri ei anna vielä vihreyden vallita. Jotenkin muutenkin Raahe on Suomen kylmä piste. Tästä kun lähtee pohjoista kohden, niin jopa alkaa vihertää. Oulussa on jo ihan vehmasta. Olen tästä kovin katkera :D

Syksy antaa sitten tasoitusta koko kevään edestä. Meille tulee talvi, kunhan ehtii sitten joskus. Lumijoulua on jännätty monasti. Yleensä se on saatukin. Mutta aremmatkin puuvartiset ehtivät tuleentua. Siksi venyttelenkin vyöhykkeitä aroilla kasveilla. Siihen on kuitenkin jonkinlaiset pelimerkit, vaikka keväät onkin raittiita. Paikallisella murteella se tarkoittaa kylmää. Puutarha ei nauti kuin sopivan cocktailin N-P-K:ta lisähöystönä sitten muita hiveniä.

6 kommenttia:

  1. Kyllä maestroltasi syntyy komeaa jälkeä ja eikös vaan olekin suuri ilo, että saa kumppaninsakin mukaan puutarhailuun.
    Yhdessä saa enempi aikaankin.
    Onpa tosiaan teillä ihan omasta takaa kiveä riittämiin, vaikka mihin luomuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdessä puuhailu on mukavaa, Nina! Toisinaan kyllä näkemyserot rasittavat, mutta kaikkea ei voi vain saada. Minä käsin jukertaisin kaiken, mutta Maestro tuo aina konevoimia apuun. Siunattua :D

      Poista
  2. On nua kiveykset mahtavia. Olishan se joskus kiva ku isäntäki tulis jotaki tekemähän, varsinki niitä raskahampia töitä, mutta oon pikkuusen sellaane itteminä, että haluan teherä itte. Eikä tartte neuvotella ku ittensä kans. Ja meillähä kipinät lentää hyvi helaposti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asioilla on aina puolensa, Navettapiika :D

      Poista
  3. Hienoa pengerrystä, aivan kuin vanhanajan tekijöiden tekemää kiviaitaa.
    Katselen usein ohikulkiessani erään kartanon uudistettua aidanpätkää. Se osa joka on "korjattu", näyttää aivan kuin kivet olisi viskottu miten sattuu, mutta ehjänä säilynyt vanha osa on niin taidokkaasti ladottu, että aita näyttää todella kauniilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Ticoliina! Luonnonkivien latominen on taitolaji. Olen kokeillut... eikä tule kummoista. Kivet eivät puhu minulle :D

      Poista