perjantai 16. huhtikuuta 2021

Miten elää suuren surun ja menetyksen äärellä?

Olisinpas viisas, jos tuohon osaisin vastata. Tyttäremme kuoli 23-vuotiaana helmikuun alussa, ja me kaikki läheiset ja ystävät koitamme elää tämän surun kanssa kuka mitenkin päivästä toiseen selviten. Enimmäkseen se onkin juuri päivästä toiseen selviämistä.

Rikki se on.

Onneksi uni armahtaa, eli pääsen unessa karkuun surua. Ei unikaan levollista ole, vaan herätän itseni ja Maestron huutamalla öisin. Mutta olen kuitenkin enimmäkseen taju kankaalla öiseen aikaan. Töissä saan taukoa surusta, koska toimintaa vaativia syötteitä on koko päivän mitalta. Illalla kotona suru iskee taas kuin leka. Siitä sitten uni taas armahtaa toviksi.

Pisarat kuin kyyneleitä

Koira vie kävelemään joka ikinen päivä säässä kuin säässä. Totesin tässä jo tovin sitten Maestrolle, että meidän pitää kävellä itsemme terveiksi jälleen. Kaiken tapahtuneen jälkeen. Ei voi jäädä paikalleen suremaan, vaan on otettava kiinni arjesta. Yksi arkinen asia on koiran lenkittäminen, jossa kilometrejä taitetaan yksi toisensa perään metsissä ja meren rannoilla. Samalla ei voi välttyä näkemästä kevään saapumista lumien sulaessa ja muuttolintujen saapumisessa. Elämä siis jatkuu ja vuodenkierto kulkee kulkujaan. Muualla elämä jatkuu. Rutiinit pitävät pinnalla jotenkin.

Tassuterapeutti - arjen sankari

Arki on paras terapeutti. Sen on töissä, joka on tärkeä ja merkityksellinen asia minulle. Se on kotona Maestron ja koiran kanssa. Se on kissojen ja kanojen kanssa. Se on myös tiivistä yhteydenpitoa lasten ja heidän kumppaneiden kanssa. Yleensä kaikki läheiset suhteet ovat vieläkin tiivistyneet, ja pidämme huolta toisistamme entistäkin tiukemmin. Kukaan ei saa ikinä jotua yksin epätoivoiseen oloon.

Vaikeissakin oloissa elämä jatkuu

Jokainen eletty päivä on voitto. Ehkä hivenen helpompina toinen toistaan seuraavat päivät. Ei helppoina, mutta helpompina. Ei tästä koskaan selviä täysin, luulisin. Mutta jos sentään elossa jotenkin.



torstai 1. huhtikuuta 2021

Muistelukset

Karjalaiseen perinteeseen ei kuulu hautajaiset. Ne on muistelukset. Mielestäni se on todella hieno ilmaus edesmenneen saattoväelle. Minulla ei ole karjalaisia sukujuuria, mutta anoppi on evakon taipaleen tehnyt. Hänen tarinoita on ollut aina niin mielenkiintoista kuunnella. Niistä kertomuksista olen napannut tuon muistelukset.


Pitkäperjantaina vietetään muisteluksia täälläkin. Tyttäremme elämä tuli valmiiksi 23 vuoden taipaleella. Asia on kipeä ja raskas meille kaikille tänne jääneille. Jäljelle jäi miljoona kysymystä, muistoa ja suunnaton ikävä. Jotenkin on vain pystyttävä jatkamaan elämää. Siinäpä haastetta kerrassaan.


Kunhan meri vapautuu jäästä, niin viemme tuhkat samoille sijoille mummonsa kanssa. Eikä tyttäremme yksin lähtenyt. Hän oli todella sydämestään kissaihminen. Kissamme Nipa sairastui kovaan tulehdukseen ja munuaisten vajaatoimintaan, joten eläinlääkäri lopetti maallisen taipaleen. Nipa vietiin tuhkattavaksi, ja ajateltiin sirotella tyttären tuhkien lisäksi myös Nipan tuhkat. Sitten kävi ilves pihassa osuen juuri pirttikolli Pufflen reitille. Puffle löytyi kuolleena oven edestä. Ilveksen jäljet kertoivat pyövelin. Ei kahta ilman kolmatta sanotaan.  Nyt on kolmet tuhkat siroteltavaksi.


Tässä menetysten jatkumossa toivon jotain paussia edes toviksi. Menetyksiä on ollut ihan hurjasti, enempi kuin sielu sietää. Tovin saan huokaista talviloman merkeissä, mutta sitten palataan taas töihin. Työ sinällään tuo muuta ajateltavaa, eli on ihan terapeuttista.

Pääsiäistä teille kaikille kaikesta huolimatta!